sAARA VÄLIVEHMAS o.s Järvinen

Pyysin äitiäni Saaraa kirjoittamaan omasta lapsuudestaan. Hän kirjoitti 70-vuotiaana kirjasen Lapsuuteni Laaksossa, josta tuon otteita tähän kirjoitelmaan. Muistelma ajoittuu noin vuosille 1931 - 1948. Tämän lisäksi hän kertoo muistelman loppuvaiheessa  vanhemmistaan, lapsuusajan kodistaan ja toiveesta, että kaikilla vanhemmilla riittäisi rakkautta jälkipolville:

 

"Äitini sai veritulpan jalkaansa, kun oli synnyttänyt minut maailmaan. Viinalahden Eetla oli tullut ensin hoitamaan minua Laaksoon, mutta ei jaksanut, koska työtä oli niin paljon. Kuuden vanhana olin jo velvollinen paimentamaan karjaa metsässä Alli-siskon kanssa. Kesät piti kulkea karjan perässä seitsemästä neljään.

 

Äitini tiesi aina, miten saisi rahaa. Hän oli liiketaloudellinen ihminen niissäkin olosuhteissa. Hän piti kortteeria miehille, joita metsätyöt toivat Keuruulle. Muistan äitini rohkeana ihmisenä.

Isä rakennutti laudasta ison puimalan maantielle päin rinteeseen. Se toimi samalla reki- ja kärrysuojanakin. Kattohirressä roikkui keinu, jossa sai mahtavat ilmalennot. Puimakoneen leuat heittivät pahnat latoon. Isä ahersi metsissä ja pelloilla. Ei ollut traktoria, kaikki tehtiin hevosen avulla. Sirpillä leikattiin ruis, kaura ja ohra viikatteella. Laaksossa oli rukiinleikkuu-talkoitakin joinakin kesinä. Tanssit olivat talkoiden jälkeen. Sen vuoksi nuorilla oli mukava tulla talkoisiin. Elma-sisko oli jo kovasti tanssitalkoinen ja pojat hakivat häntä kilpaa. Me mukulat pyörimme siellä seassa. Silloin, kun tanssittiin polkkaa, emme uskaltaneet mennä mukaan. Niin vauhdikasta oli nuorten meno. Äiti seurasi muurin nurkassa ja nautti nuorten ilonpidosta. En muista isän vieneen äitiä useinkaan tanssiin. Isä ei näyttänyt tunteitaan, kuinka äitiä rakasti. Kai kuitenkin, kun tekivät seitsemän yhteistä mukulaa.

 

Isä piti lapsiaan sylissä, mutta äiti ei ehtinyt. Työtä oli riittämiin. Äitini oli ollut Nastolassa pappilassa tekemässä taloustöitä. Hän osasi tehdä syksyisin valmistettavat verimakkarat. Sian suolet pestiin ensin hyvin ja paistettiin olkien päällä leivinuunissa. Makkaroissa oli ohrayyniä ja ne olivat hyviä ja ravitsevia. Hän teki talkkunaa kaurasta ja ohrasta sekä herneistä, joita ei laitettu kuin nyrkillinen makua antamaan. Talkkunaa äiti sitten myikin kuten ruisolkia. Ruisolkia käytettiin pussissa sängyssä ja niiden päällä nukuttiin. Oljet pehmittivät petiä ja olivathan ne lämpöisiäkin. Äiti vei oljet hevoskärryllä kirkolle myytäväksi.

 

Kotiin tuli aina Keskisuomalainen. Äiti luki sitä ääneen isälle sen jälkeen, kun isän näkö heikkeni niin, ettei nähnyt kuin jutun otsikon. Isä istui ja kuunteli, hän oli kiinnostunut maailman menosta.

Halla tahtoi useana syksynä viljan viikuttamaan. Syy oli soiden, joita oli Laakson ympärillä. Sieltä nousi yöllä usva. Muistan, miten isä seisoi pihakoivun alla huolestuneena, kulma kuulaus enteili kylmää yötä. Isä sanoi:"Kahtokaa nyt mukulat, heiluuko yhtään koivun oksat? Se olisi pelastus. Jos tuulisi, ei tulisi hallayö." Silmät tarkkana katseltiin koivun oksia. Taisin sanoakin, että taitaa se oksa vähän heilua. Teki isän hyvälle mielelle, kun sanoi niin. Halla korjasi kuitenkin sadon.

 

Veljet Ilmari ja Matti käivivät kalalla. Heillä oli katiskoja Pesälammessa. Sinne he kulkivat naapuritalon kytömaan ojanpenkkaa myöten. Mutta siitä ei naapurin emäntä yhtään pitänyt. Kun hän sattui olemaan kytömaalla työss 

ä ja näki poikien pistelevän lammelle päin, tuli hän tirhentelemään pojille, ettei siitä saa kulkea. Niin alkoivat pojat kulkea metsää myöten kalassa. Kun pojat joskus saivat pari, kolme haukea, käski äiti minut viemään yhden hauen suutari Martille ja Miinalle. Maitoakin oli hinkissä ja leipä, jos sattui olemaan leipomispäivä. Äiti oli sosiaalinen ihminen. Hän yritti auttaa puutteessa olevia, vanhoilla ei ollut minkäänlaisia eläkkeitä.

 

Äidin sisko asui Helsingissä. Hänellä oli siellä perhe; mies ja Svea-tytär. Liita-täti odotti toista lastaan ja kun tuli synnytyksen aika, hän sai verenmyrkytyksen ja kuoli. Äiti matkusti saattamaan siskoaan maan poveen. Kun äiti tuli hautajaisista mustat vaatteet päällään, hatussa oli suruhuntu ja matkalaukku täynnä banaaneja. Söimme banaaneja kilpaa, aikaisemmin niitä ei ollut syötykään. Nuori Janne-isä jäi yksin Svean ja pienen tyttövauvan kanssa ja tunsi itsensä avuttomaksi. Hän antoi raskain mielin vauvan kasvattilapseksi hyvään lapsirakkaaseen perheeseen. Svea kasvoi isän hoidossa kauniiksi naiseksi ja tuli hyvin toimeen merikapteenin vaimona, mies toimi luotsina.

 

Alli-siskon kanssa olimme kesät paimenessa. Lehmistäkin oli seuraa: meidän piti seurata karjaa, etteivät mene pelloille tai radalle junan alle. Aamulla aikaisin herääminen oli minulle vaikeaa, olisin vain nukkunut. Alli-sisko kiskoi joskus peiton päältäni, kun en herännyt. Alli oli hyvä tekemään käpylehmiä ja lampaita. Tikut vain jaloiksi ja siinä oli lehmä valmis. Kuivat männynkävyt oli vaikeimpia saada kävelemään lampaina, mutta kyllä sekin onnistui. Sitten tehtiin tikkuaita pikku karjalle männyn alle. Vuosien kuluttua kotona käydessäni kävin niitä katsomassa, siellä ne yhä olivat. Aita vain oli painunut kasaan, kuten lehmän jalatkin.

 

Ennen nukuttiin kesät aitassa. Isä ja äiti eivät tulleet aittaan nukkumaan. Me muutimme toukokuun alussa aittaan. Siellä oli raikas nukkua, kun keväällä kaikki pestiin ja tuuletettiin. Minä nukuin Allin vieressä, joskus myös Sylvin vieressä.

 

Olin kahdeksan vanha, kun sota riehui Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Neuvostoliitto miehitti ison Puolan ja yhä vain halusi lisää alueita. Suomikin alkoi pelätä ja ryhtyi tekemään tankkiesteitä Neuvostoliiton rajalle. Kansaa peloteltiin Neuvostoliittoa vastaan. Radiosta oli hyvä seurata ajan kulkua ja maailman menoa. Sähköjä ei ollut, mutta radio toimi happopattereilla, jotka kirkolla täytettiin. Muistan hyvin, kun naapureihin tuotiin liikkeellekannon paperia marraskuussa 1939. Miehet joutuivat jättämään kotinsa ja läheisensä, isänmaan puolesta piti lähteä. Maataloista kerättiin hevosia keräyskohteisiin. Isäni ei tarvinnut lähteä, koska hän oli näkönsä vuoksi "kruunun raakki", kuten äiti häntä nimitti silloin, kun oli kiukkuinen isälle. Isä vain tuhahti vastaan, kun ei voinut vaivalleen mitään. Isä oli ollut jo nuoresta hämäräsokea ja koko ikänsä siitä kärsi. Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä vähemmän hän näki.

 

Koulu jouduttiin lopettamaan, koska sotilaita koottiin kansakouluumme. Vuoteen ei käyty koulua, mutta sitten se taas avattiin lapsille. Naisopettajat opettivat, kun miehet olivat sodassa. Muistan, miten ensimmäinen sankarivainaja haudattiin vanhalle hautausmaalle. Hän oli naapurimme Ilvesjärven renki. Ainoastaan Ahorannan rouva laski kukkia haudalle. Kaupoista loppuivat tavarat, kun kaikki voimat keskitettiin sotaan. Karjalaisia alkoi tulla, heille rakennettiin pika-asutustaloja. Niitä lahjoittivat ruotsalaiset. Lähinaapuriin tulivat Liukset ja Uosukaiset Valkjärveltä. Äiti suri kotinsa menettäneitä ihmisiä ja eläimiä. Kaikin tavoin hän yritti heitä auttaa. Joskus hän itki, kun oli kova pakkanen ja lehmät ammuivat kylmissä vaunuissa asemalla.

Sota-aikana oli pommituksia. Silloin piti juosta metsään ja olla jotain valkoista päällä talvella, ettei erottunut hangesta. Joskus meni suuri laivue pommikoneita kuin lintuparvi pohjoiseen päin pommeja täynnä. Kuului hyvin, kun pommittivat Haapamäkeä.

 

Äiti sairasti ruusutaudin, kun Irja syntyi. Elma-sisko oli pahalla päällä. Ei juuri äitiä eikä Irjaa hoitanut; oli niin nyreissään, kun taas tuli mukula. Äiti parani ja elämä jatkui. Irja nukkui vakussa eli kehdossa. Liuksen pojat vuoron perään jalalla heiluttivat kehtoa, kyllä siinä pieni Irja-tyttö kyyti sai. Äiti sitten sanoikin, kun Irja kasvoi isommaksi tytöksi, että kyllä vauhdikas kasvoikin, kun jo kehdossa lennätettiin.

 

Tulin yksin koulusta ja oli ihan hiljaista. Lähimmästä kuusen latvasta rohahti iso musta metso lentoon. Säikähdin sitä niin armottomasti, että olin ihan jäykkänä pelosta. Olin varma, että ääni johtui desantista. Ne olivat sisämaahan pudotettuja Neuvostoliiton urkkijasotilaita. Heistä kerrottiin paljon pahoja juttuja ja pelättiin kulkiessa. Kotiin hiivin pelontunteeni kanssa. Läksyjä lukiessai alkoi yks kaks hammastani särkeä niin hirveästi, että huusin täyttä kurkkua. Särkyä kesti ainakin puolituntia. Piti lähteä Haapamäelle ottamaan pois särkevä hammas. Keuruulla ei ollut silloin yhtään hammaslääkäriä. Hammas otettiin pois, mutta kun tuli ilta, alkoi sama särky ja parku. Monenlaiset oli lääkitykset. Isä hieroi kamferintippoja tupakkiin ja käski pitämään suussa, ei auttanut. Vielä piti käydä toisen kerran Haapamäellä hammaslääkärin luona ja sinne taas jäi yksi hammas, mutta särky ei. Isän mukana pääsin siskon kanssa enon luokse kylään Koskenpäälle hevoskyydillä. Hilja-emäntä toivotti meidät tervetulleiksi. Minä kerroin, että iltaisin minun hammastani alkaa särkeä niin hirveästi, että minä parun, en jaksa sitä muuten. Hilja-täti sanoi: "Voi rakas lapsi, sinä olet säikähtänyt. Koita nyt muistaa missä?" Minä sanoin: Kyllähän minä sen muistan, kun metso rohahti lentämään lähimmästä kuusen latvasta, kun yksin pistelin koulusta. Kun ilta tuli ja kello kävi kuutta, hammasta ei särkenyt tippaakaan. Hilja minut pelasti kamalasta vaivasta. Oli niin suuri helpotus, että muistan sen ikäni.

 

Äitini oli laulavainen, hänellä oli kaunis ääni. Hänestä olisi voinut tulla vaikka upea esiintyjä konsertteihin, jos olisi vain aikanaan päässyt ohjaukseen ja opetukseen. Jos äidillä oli suruja, hän lauloi virsiä. Hän luotti Jumalaan ja johdatukseen. Kun hän oli hyvin sairaana sairaalassa, hän kertoi, että saisi elää niin kauan, että lapset tulevat isoiksi ja tulevat itse toimeen maailmassa. Sitten hän oli laulanut virren "Oi Jeesus lähde autuuden". Kun itse sitä laulan, muistan niin vahvasti äitini, että itkettää, enkä tahdo pystyä laulamaan. Isällä tuskin lempivirttä olikaan.

Karttupiilo oli sellainen peli, että rapulta oli kartun viejän otettava palikka. Hän kiersi tuvan ja hoki: "Karttu kiertää taloo." Kaikki juoksivat piiloon. Kartun viejä laittoi kartun rapulle ja alkoi etsiä piilossa olevia. Jos etsijä arvasi mennä niin, ettei voinut nähdä rapulle, saattoi joku piilosta ehtiä siepata kartun käteensä. Silloin hän huusi: "Karttu varastettu, kaikki pelastettu". Silloin saivat kaikki tulla piiloistaan ja kartun viejä joutui uudestaan kiertämään taloa ja hokemaan lauseen. Kun hän löysi kaikki, eikä kukaan saanut varastettua karttua, joutui ensisksi löytynyt seuraavaksi kartun viejäksi.

 

Meillä oli ihana koira, suomen pystykorva. Vahti nimeltään. Miten hyvä metsäkoira Vahti olikaan. Veljet Ilmari ja Matti hakivat monet paistit ja äiti osasi laittaa niistä maittavat ruuat. Monesti äiti laittoi minut kokkaamaan linnut ja aukaisemaan mahan ja siivoamaan sisäelimet vedellä. Yleensä äiti korvensi linnun siten, että sylillinen pahnoja vietiin aukealle paikalle ja sytytettiin palamaan. Sitten lintu laitettiin jaloista kiinni ja kepin päähän. Sitten se pistettiin liekkiin niin, että kaikki pienet höyhenet paloivat, kuten myös höyhennupit. Sen jälkeen lintu paistettiin kuumassa rasvapadassa hellalla ja miten ihanan paistin äiti siitä saikaan aikaan.

 

Alli-sisko oli ahkera, tunnollinen ihminen jo lapsena. Luki saman pienen tuikun valossa, missä me kaikki yritimme parhaamme mukaan lukea läksyjä. Valo oli siinä öljytuikussa niin pieni kuin juuri raapaistussa tulitikussa. Olihan tuikun valo kuitenkin jatkuva. Viisi meitä oli saman pöydän äärellä lukemassa. Minulla oli paha tapa lukea ääneen. Matti sanoi, että papatin kuin rokkapata ja se häiritsi tietysti muita. Allilla oli maantiedossa läksynä Ruotsin järvet. Järvien nimet eivät tarttuneet Allin päähän ja hän jäi niistä laiskalle tankkaamaan. Kun hän pimeän hämärässä tuli kotiin itku silmässä vielä kotonakin hoki, että Venneri, Vetteri, Jelmari, Meelari. Niin liikuttavaa se oli, ettei ikinä unohdu mielestä.

 

Kouluun lähdimme kahdeksan aikaan. Sitä ennen olivat jo perunat ja soosi syöty. Maitopullo ja leivänpala repussa, milloin oli voita leivän välissä, milloin lihanpala. Koulussa saimme keittoa tai puuroa. Kun Elma-sisko aloitti koulun, niin kaikki eivät vielä silloin saaneet lämmintä ruokaa koululla. Aivan varattomat lapset saivat syödäkseen koululla. Äitini meni kunnanjohtajan puheille, että eikö keittoa tai puuroa voisi keittää niin suurella muuripadalla, että kaikki koulun lapset saisivat syödäkseen. Niin alettiin keittää ruokaa kaikille ja kaikilla kouluilla. Se oli hyvä asia, kun oli pitkät koulumatkat kuljettava joka arkipäivä kuutena päivänä viikossa.

 

Joskus naapurin emäntä tuli ovensuupenkille setvimään maailman menoa. Hänellä oli niin varmat mielipiteet kaikista asioista, joita hän pontevasti kaksikin tuntia selvitti. Äiti ei paljon niihin puuttunut. Keitti korviketta ja teki töitään ja antoi emännän paahtaa asioitaan. Kun emäntä lähti, äiti vain sanoi, että naapurilla on aikaa tuhlattavaksi. Äiti ei moittinut naapureitaan. 

 

Elma-sisko sipisi yhtenä iltana naapurin tyttöjen kanssa, että Asunnalla on jossakin pimeät tanssit. Tytöt päättivät mennä sinnepäin, kai sinne muitakin tulisi. Kalettomalla oli sotilaita, he olivat saaneet vihiä tansseista, heitä kyllä riitti tanssittajiksi. Elma-sisko meni hiljaa, pelkäsi, että kuulisimme ja kertoisimme isälle. Äiti ei sellaiseen sekaantunut, antoi tyttöjen mennä. Jälkeenpäin tytöt sipisivät, miten hauskaa oli ollut. Vaikea oli mökkiin ollut mennä, kun oven poskessa oli niin iso lukko, etteivät saaneet sitä auki. Mutta pojat olivat saaneet yhden ikkunan sijoiltaan pois. Sitten kiskoivat tyttöjä sinne sisälle, rappujen tapaisena oli ollut perunalaatikoita, joita olivat liiteristä löytäneet Me likan-lätkät olimme hiljaa, että olisimme kuulleet kaikki kommerventit tyttöjen reissusta. Luulen, että Elma-sisko löysi Toivonsa silloin siellä.

 

Sylvi ja Raili siskojen kanssa leikittiin kotia ja minä olin kaupanpitäjä. Laudoista oli hyllyt ja tiiliskivien päällä laatikko myyntipöytänä. Myytäväksi keksittiin kaikenlaista. Ryyninä oli sahajauhoja ja hiekka oli jauhoja, mutta leivät leivottiin savesta. Voi tehtiin voikukista. Meillä oli hieno sokeriastia. Se oli kastemaljan pohja. Malja oli pudonnut ja särkynyt, jalka oli tukeva ja pysynyt ehjänä. Se olikin leikkiastioista hienoin, sanottiin. Sitten se vain hävisi, eikä sitä mistään löydetty. Naapurin tyttö pyysi heille leikkimään. Minä menin ja ihmettelin, miten meidän sokeriastia oli tytön leikissä. Aikamme leikittiin kotia. Otin sokeriastian taskuun ja juttelin sille matkalla kuin ystävälle: "Hyvä, kun löysin sinut. Johan sinua kaivattiinkin. Johan tarpeeks naapurissa olitkin lainassa."

 

Veljet Matti ja Ilmari olivat menneet naapuriin Mäkelän Matin kanssa leikkimään. Meidän Matti väsyi kuitenkin kesken leikin. Hän lähti yksin kotiin ja ikää hänellä oli vain 3,5 vuotta. Hän lähti väärää tietä, joka vei Mäkelän kyvölle päin. Tiellä oli savisia kohtia, niinpä pienen pojan uudet saappaat tarttuivat ja juuttuivat saveen. Matti jätti saappaat siihen ja jatkoi sukkasillaan matkaansa kotia kohden, mutta matka tuntui niin pitkältä. Hän kertoi kuulleensa äidin äänen ja hän sen johdattamana oikaisi risukkojen ja soiden yli kotiin. Äiti ihmetteli poikansa kotiintuloa yksin ja ilman kenkiä. Matti oli vain rauhallisesti sanonut: "Mutta kun ne uppos sinne saveen. Sukat vain jäi jalkoihin. "Mihin Ilmari jäi?" oli äiti kysynyt. "Mäkelään jäi leikkimään." Äiti ei ollut arvannut huutaa Mattia. Hän oli varma, että pojat kulkevat aina yhdessä. Niin äiti sieppasi pienen poikansa syliinsä ja sanoi "Voi lapsi kulta, sinulla on olemassa suojelusenkeli. Hän sinut kotiin johti, rakas lapseni." Äiti meni Matin kanssa hakemaan saappat, jotka olivat juuttuneet saveen. Tämä tarina o minunkin satuni omalle lapselle ja tyttäreni lapsille. Satu on vain tosi.

 

Desantteja pelkäsimme, kun aikuiset niistä puhuivat, että taas oli jossain nähty ja tai pidätetty. Silloin äiti rauhoitteli, että joka ihmisellä on suojelusenkeli. "Kun illalla menette nukkumaan ja pistätte kädet ristiin ja kiitätte taivaallista isää kuluneesta päivästä ja pyydätte suojelusta". Isä meidän -rukouksen on Jeesus itse opettanut rukoilemaan. Se tapa on yhä ollut turvani koko elämäni ajan.

 

Pellavia kasvoi isolla kyvöllä aika läntti, pari aaria. Niitä piti kitkeä kevät kesällä. Voi miten kaunis onkaan kukkiva pellava maa. Aina olen rakastanut sitä. Siitäkö johtuu, että sininen on aina ollut lempivärini. Pellavan kukka on kuin silmä, ne huojuvat helposti tuulessa. Alli-sisko nyppi nopeasti ison sylin roskaheiniä. Minun aikani tahtoi kulua pellavan kukkia ihaillessa. Siitä ei Alli-sisko pitänyt. "Sinä taas haaveilet, et revi heiniä." Silloin tuli liikettä, mutta ajattelin, että uskaltaisinko viedä kukkia kotiin maljakkoon. En uskaltanut. Roskaheinät heitettiin lampaille aidan taakse; saviheinät ja peltokortteet.

 

Pallon peluu oli tärkeää. Kekseliäitä oltiin, kun tehtiin pallo, millä pelattiin. Siihen tarvittiin kangastilkku, joka neulottiin tiukaksi palloksi, joka tehtiin vielä tiukemmaksi ohuella paperinarulla. Narua meni aika paljon. Sitten ommeltiin narunpää tiukasti palloon kiinni, ettei naru prukaantunut. Pallo oli valmis. Ei se  oikein hyvin pompannut, kun sen seinään heitti, mutta hyvin sillä opittiin pelaamaan.

 

Miten mieleistä oli poukkolaudalla hyppiminen. Kerran kävi niin, että lankkulauta meni poikki, niin kauan sillä oli hypitty voimalla ja korkealle. Olimme kasvaneet jo isommaksikin. Se oli surullinen asia, kun niin vahvaa lankkua ei sitten ollut tilalle. Me puhuimme äidille, niin ettei isä kuullut, että aitan yläkerrassa olisi lattian lankkuja, jos niistä saisi yhden ottaa hyppylaudaksi. Äiti ymmärsi asian ja sanoi pojille, että kyllä se lankku on sieltä aitasta otettava, kun entinen katkesi. Sieltähän se entinenkin oli otettu. "Lattiatilahan siitä kärsii", purisivat veljet ja menivät rassaamaan permannon lankkua aitan vintistä. Joukolla me seurasimme, että suuttuuko isä operaatiosta, mutta ei onneksi pahemmin. Putisi vain:" Kun eivät vaan sitten tipu alas sieltä, ku lovi isonee". Varoahan meidän piti, ettei sängystä itseään toiselle puolelle pudottanut, aina vain permannon puolelle. Voi sitä riemua, kun taas oli lauta ja vahva. Kesti hyvin ja oli pitempikin. Sillä sai niin hienon ilmalennon, sellaisen, että helposti näki koko navetan katonkin. Vuoroaan odottavat elivät mukana hienoissa lennoissa. Nyt ikäihmisenä mietityttää, kuinka me voimmekaan niin korkealle hyppiä, eikä kukaan loukkaantunut siinä. Mutta jännittävää se oli. Kai siitä jotain hyötyäkin on ollut luuston suhteen.

 

Kun oltiin paimenessa Allin kanssa, keksi hän yks kaks:"Mene tuon ison Heta-lehmän selkään, niin näät voiko sillä ratsastaa." Sattui siinä olemaan korkea kanto, hyppäsin Hetan selkään ja voi vietävä minkä kyydin sainkaan! Se säntäsi heti pajupuskan läpi ja minä lensin pyrstölleni maahan. Alli nauroi katketakseen:"Mitäs menit, siinä näit, millaisen kyydin sait!"

 

Isän sisko Aili pyysi meiltä, että jos joku tytöistä tulisi heille, kun hän sairasti epilepsiaa. Isä sanoi:" Mene sinä Saara sinne Tuulensuuhun." Minä menin heidän seurakseen ja avukseen, niin kuin täti sanoi. Maijan, Erkin ja Seijan kanssa tehtiin kaikkia taloustöitä tädin avuksi. Kannettiin puita ja laitettiin pyykkiä kuivumaan, kun täti pesi. Kun olimme perunaa nostamassa, täti kaatui pellolle ja haparoi mullassa. Kun en ollut aiemmin sellaista kohtausta nähnyt, pelkäsin sitten sitä, milloin hän taas kaatuu. En voinut olla pidempään, vaan kävelin kotiin sen kymmenen kilometriä. Ihmettelivät, eikö piika viihtynytkään työpaikassaan. Sanoin, etten saanut unta, kun pelkäsin Aili-tädin kaatumista. Ei minua pakotettu sinne sen enempää.

 

Rintalan naapurina asuivat Autoset, lapseton pariskunta. He alkoivat puhua Raili-siskolle:"Tule meillel tytöks, ku meillä ei ole yhtään lasta." Äiti sanoi, että jos Raili itse haluaa ainoaksi tytöksi teille niin sitten. Kun aika koitti, että Railin piti mennä, niin silloin häneltä pääsi itku:"En minä tykkää mennäkää." Autosen emäntä oli pettynyt. Äiti lohdutti häntä:"En voi pakottaa lastani kodin ohi koulusta palatessaan kävelemään." Se oli viisas ratkaisu, kun Raili-sisko oli hiljainen, kiltti tyttö. Orvoksi hän olisi olonsa tuntenut vieraassa kodissa. Autoset saivat sitten Sylvi-nimisen tytön jostakin perheestä onnekseen.

 

Sodan loppuminen oli suuri helpotus miehille. Pääsivät kotiin sodan piinasta. Elma-siskokin Toivonsa kanssa vihittiin heti sodan jälkeen. Häät olivat Laaksossa. Toivo ja hänen veljensä olivat kaikki armeijan harmaissa, niin myös serkut. Iloisia poikia olivat ja kaikki sodan nähneet ja kokeneet. Etenkin Manu ja Matti kaksoisveljekset nauroivat, että miten outoa oli syödä lautaselta, kun oli pakin pimennosta einestä etsinyt vuositolkulla, ei sitä pakkia aina pesty. "Nuoltiin vain niin pitkälle, kuin mihin kieli ylettyi. Miten sitä osaa lakanoissa nukkuakaan, kun on johonkin korsun nurkkaan väsymystä oijastu." Mutta nyt puettiin hienoksi häihin. Sulhaselle ei löytynyt mistään kaupasta valkoista paitaa. Ei saatu mistään lainaksikaan. Isällä oli vihkipaita tallella, mutta repeillyt. Mutta kaulus oli kovaa tekoa. Siitä leikattiin valkoinen kaulus, joka ommeltiin Toivon sotilaspuvun puseroon pilkottamaan niin, että sulhanen erottui muista sotapukuisista.

 

Ojalan rannassa käytiin pyykillä keväisin. Isossa padassa lämmitettiin vettä. Pestävää oli paljon ja puhdasta tuli. Pyykkilautaa, joka oli jurmuista peltiä. vasten voimakkaasti painettiin ja hangattiin saippuavedessä. Alli-sisko oli ahkera hankaamaan. Minä paremmin huuhtelin vaatteita ensin lämpöisessä vesisaavissa, sitten virran vedessä. Hevosella pyykit kuljetettiin. Repussa oli eväitä välipalaksi. Kyllä äiti oli tyytyväinen, kun tytöt hevosella puhtaiden vaatteiden kera kotiin palasivat.

 

Joulua odotimme. Nyt perheeseemme kuului myös Elma-siskon mies. Toivo oli taitava käsistään. Hän alkoi tehdä Irja-siskon nukelle vakkua iltaisin. Hän piilotteli sitä, tahtoi yllättää. Se oli hieno, sileäksi hangattu. Sellaisia lahjoja meillä ei ollut. Irja-sisko oli jo neljä-vuotias.

 

Isä teetti Savulaa kydön laitaan äidille ja itselleen vanhuuden tuvaksi, mutta he eivät koskaan sinne muuttaneeet. Miten hyvä Elman ja Toivon ensimmäinen koti siitä tulikaan. Vuoden päästä heille syntyi Juhani-poika. Kun Elma oli synnytyslaitoksella kirkolla. Toivo tuli pyytämään minua paistamaan rieskoja, että pääsi vaimoaan synnytyslaitokselle katsomaan. Tottahan menin ja miten hyvin Toivo oli osannut rieskat leipoakin. Neljä rieskaa oli nousemassa pellillä, jotka uuniin laitoin ja pidin tulta kovasti uunissa, että paistuivat. Mutta kesken kaiken muistin, etten ollut muistanut pistellä niitä haarukalla. Siloin sieppasin puoilkypsät riskat uunista ulos ja tökötin niihin reiät ja taas uuniin. Olin tyytyväinen, kun muistin tuonkin jutun, etteivät ihan ehtineet paistua. Eivät sentään ihan litaskaisia riskoja olleet, kun Toivo tuli onnellisena isänä. Puhui, että oli siellä nätti poika Elman vieressä. Nätti tosiaan Juhani lapsena oli. 

 

Niin iloisen eloista nuoruus oli. Miten Pirtille piti lauantaisin mennä tanssimaan. Kaikki nuoret tanssivat. Pirtti oli Osuuskauppa Keskimaata vastapäätä, se oli iso, komea ja jykevä hirsirakennus. Miten monet muistot siihen rakennukseen liittyivätkään. Alkuun tanssiessa jännitti, että osaako vai ei. Mutta kun jännitys helpotti, miten ihanaa olikaan tanssia. Yhä vielä tanssiminen on mieluisaa. Kävimme myös Jukojärvellä ja Pohjoislahdella tanssimassa.

 

Sodan jälkeen Laakson tuvassa tanssittiin naapurein tyttärienkin häitä. Uosukaisen Kertun häihin tuli kutsu. Äiti arasteli viedä koko porukkaa häihin, niin hän sitten teki ehdotuksen, että jos joku jää kotiin, saa syödä koko pullapitkon. Minä nostin käteni, että minä jään kotiin. Väki meni tyytyväisenä häihin. Mutta kun Uosukaisen Aino-emäntä huomasi, että puutuin porukasta, hän juoksutti Sylvi-siskon hakemaan minutkin. Niin sain sittenkin olla ihan mukavissa karjalaisissa häissä.

 

Savotassa oli paljon metsätyömiehiä. Sodan loputtua äiti piti kortteerimiehiä. Heille kuului yksi lämmin ruoka ja puuro ja kiisseli. Muistan, miten ahkerasti miehet viilasivat iltaisin sahojaan ja kirveitään. Tarinoitaan puhuivat. Yksi laiha, hintelä mies ripotti suolaa leipänsä päälle, että se oli valkea. Miten lie hänen vatsansa sitä kesti.

 

Minun kummitätini oli Aino Mattila kahvilanpitäjä kirkolta. Äiti jotenkin arvosti yrittäjyyttä. Hän kerran puhui naapurille, että minun tyttäristä tulee kahvilanpitäjiä, he osaavat leipoa ja keittää. Kahdesta tuli baarinpitäjiä, yhdestään varuskuntaan leipuri, Sylvi-siskosta ompelija, Elma-sisko oli käsistään osaava kotiäiti, Alli-sisko oli kutoja. Miten ihania asiita hän osasi tehdä, kuten Irja-siskokin. Minä olen aina pitänyt mattojen kutomisesta, mutta nyt rytmihäiriö estää sen ilon. Ilmari-veli rakensi taloja samoin vanhempana Matti-veli. Liike-elämässä hänkin itsensä ja perheensä elätti. Jotenkin yrittäjyys on innostanut.

 

Äiti lauloi mieluiten virsiä, vaikka ei hän ahdas uskovainen ollut. Vanhoja aikoja muistellessaan lapsuusajoistaan, miten hän oli köyhän parin vaimon huokauksen kuullut. "Voi, kun ois oma koti, vaikka kolminurkkainenkin. Kun on oma koti, on oma lupa."Jos äidille valitti jostakin pelostaan, hän kehotti panemaan kädet iltaisin ristiin ja pyytämään Taivaan Isältä suojelusta ja varjelusta. Meillä kaikilla on suojelusenkelimme, niin olen sanonut tyttärelleni Tainalle ja tyttären tyttärille Johannalle ja Suville. Heille opetin jo pienenä iltarukouksen ja aamulla: "Kiitos, että sain herätä tähän päivään. Varjele minut kaikesta pahasta Isä Taivaan." Toivon, että hekin taas aikanaan rukouksen ohjaavat jälkeläisilleen. Sellainen elämänasenne antaa taivaan lahjan jälkeläisilleen.

 

Myöhemmin maailmalle lähdettyäni äitini aloitti aina kirjeensä:"Rakas Saara tyttäreni". Niin olen itsekin kuin luonnostaan aloittanut jälkeläisieni kirjeet. Sellainen kirjeen aloitus on lohdullinen kodista kaukana olevalle. Sain äidiltäni kerran kuussa kirjeen, vaikka hänellä oli niin paljon työtä, paljon eläimiäkin kun oli ja hän sairasteli. Minun äitini osasi olla äiti kahdeksalle lapselleen, mutta valoisalla luonteellaan hän oli äiti monelle kanssaeläjälle. Olen yrittänyt edes hieman elää samalla lailla muita huomioiden kuin hän. Äidin ja isän tulisi olla lähinnä sekä isovanhemmat rukouksin muistaa ja huokauksin Taivaan Isän varjelusta lastensa elämän vaiheissa.

 

Itselläni ei isovanhempia ollut tukenani elämässäni. Äiti ja isä kylläkin olivat aina lähellä kotosalla. Aniharvoin he olivat poissa kotoa. Sellainen oli monen aikani lapsen elämän alkutaival. Oli paljon pientiloja, joiden moninainen tuotanto työllisti usein vanhempien lisäksi lapsetkin. Isovanhemmatkin olivat usein perheenjäseninä turvallisesti vanhuutensa päivät. He auttoivat miten jaksoivat ja hoitelivat lapsia. Kun elämä oli kotikeskeistä, ikäihmiset pysyivät henkisesti vireänä loppuun asti. Vanhainkodeissa olivat vain ihan huonokuntoisimmat.

 

Nyt kun kuulun ikäihmisiin, ajattelen joskus miten vähän äitini puhui meille lapsilleen omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. En muista juuri kuulleeni montaakaan tarinaa. Yksi asia häntä harmitti, Aapeli-isän veljen Ananiaksen saituus. Vaikka hänellä oli rahaa, hän ei käyttänyt rahojaan, vaan säästi itarasti, vaikka asui veljensä perheessä. Viisas Ananias oli ollut, luki lakikirjat kannesta kanteen. Siksipä petäjävetiset hyödynsivät häen laajan tietämyksensä ja kääntyivät asioissaan hänen puoleensa, jos joutuivat lakiasioita hoitamaan. Äiti muisteli, että Ananias-sedällä oli aina kirstussaan kahvia, jonka tuoksu pöllähti tupaan, kun hän kirstunsa kannen avasi. Äitini suorastaan rakasti kahvia, joten kahvintuoksu teki äidin olon ikäväksi.

 

Lapsuus päättyi ripille pääsyyn v. , vaikka rippikoululaisia sanottiin rippilapsiksi. Rippikoulua oli syksyllä kaksi viikkoa ja keväällä ennen helluntaita kaksi viikkoa. Katekismuksen kymmen käskyä piti osata ulkoa. Pastori Kotiranta oli huonokuuloinen ja hänelle oli varmasti opetustilanteessa vaikeaa, kun ei kuullut, mitä nuoret höpisivät kysymyksiin vastaukseksi. Meidät kaikki kutsuttiin alttarin ympärille kuulusteltavaksi, miten oli läksyt opittu. Sain vastata yhteen kysymykseen, en muista mitä kysyttiin, mutta tiesin kuitenkin vastauksen. Kirkko oli täynnä ihmisiä ja tunnelma juhlallinen. Kun pääsin ripille, mistään ei saanut rippipukukangasta, ei sitten mistään. Serkkuni Kivisen Maija pääsi vuotta ennen ripille, sain häneltä puvun lainaksi. Mutta kengät tuottivat ongelman, niitä kyseltiin ja yritetttiin joka suunnlta, vaan eipä niitä onnistuttu saamaan. Äiti kirjoitti Vaasaan tätini miehelle, hän oli Lassila-Tikanojan liikkeessä autokuskina. Sellainen ihme tapahtui, että sieltä sain nauhakengät. Siskot kiusoittelivat:"Sait vanhapiian kirkkokengät. Varo ettet jää vanhaks piiaks!" Voi ihanuutta, miten hyvin ne luistivatkaan, kun itsekseni tuvan lattialla tanssin ja tanssin. Niin ihanat ne olivat.

 

Oli kylmä helluntaiaamu, valkoinen pitkä puku lepatti tuulessa, kun astelin kirkolle Alli-siskon kanssa. Pelelin ja kädessä oli äidin antama valkea sireenikimppu. Kirkon korkeat kiviraput täyttyivät rippilapsista, kun kuvassa seisoimme jumalanpalveluksen jälkeen. Kotiinpaluumatkalla tuntui kuin askel ja olo olisivat olleet levollisen keveät, niin juhlallinen oli sisäinen oloni. Äiti oli laittanut pellavaliinan pöytään ja kahvikupit. Se yllätti, että minun takiani näin hienosti oli pöytä laitettu, se ihan herkisti mielen. Illalla pyörin tanssiaskelin tuvan lattialla hyvin liukuvilla kengilläni. 

 

Sodasta palanneet jatkoivat heti opiskelujaan. Serkut Hietalan Matti ja Aarre olivat ylioppilaita. Heitä arvostimme kovasti. Ihmettelin, miten Matti-serkku oli vaatimaton, kun hän käveli edellä Valkeisen lammelle isänsä kumiteräsaappaissa, jotka olivat paikatut. Matti puhui ylioppilasvitsejäja ja oli ilona muille. Veikko veljensäkin meni onneksi opintielle ja päätyi opettajaksi. Meidän perheessä ei patistettu kouluun, töihin vain jo nuorena. Itsekin ripille päästyäni äiti touhusi työpaikan Forssasta kummitätini luo Matkustajakoti Forssaan piiaksi pitkää työpäivää tekemään. Ehdin Forssan näyttämölle iltaisin harjoituksiin, joista sain paljon iloa. 

 

Kun vanhempana on aikaa enemmän ajatella elettyä elämää, niin suurella kunnioituksella vanhempiaan ajattelee. Meillä oli onni kasvaa kodissa, jossa lapsille annettiin niin paljon liikunnallista tilaa. Naapurit olivat sellainen ilon ja toiminnan voimavara, kaikessa sovimme, mitä touhusimmekaan. Äiti ja isä eivät estelleet, jos päätimme kutsua koko koululuokan kotiimme. He olivat koulupäivän laskemassa mäkeä ja leikkejähän aina keksimme. Sitä perinnettä olen yrittänyt järjestää edes yhdelle kummiluokalle.

 

Rakkautta toivoisi riittävän kaikilta vanhemmilta jälkipolville, niin rukouksen siunaus jäisi elämän voimaksi jälkeemme jääneille. Lasten olisi hyvä olla kirkkomatkalla mukana, rukouksen sanat varhain jo turvaa tuomassa koulutielle ja elämänvaiheissa, mitä tuleekin. Meillä on turva Jumalassa ja sukulaisten siunaavat ajatukset olemme saaneet perinnöksi vanhemmiltamme kodissamme  elämän evääksi."