VUODET VIERIVÄT

Aino Adlerin ja Eino Järvisen tarina alkoi puhemiehen välityksellä noin vuonna 1924. Kalle Kelloniemi Keuruulta oli metsätöissä Petäjäveden Nikkarinperällä. Kalle seuraili, että onpas Nikkarilla reipas ja kätevä tytär, ja että hänestä tulisi Kivilahteen hyvä emäntä.
Kalle kertoi Ainolle, että Keuruulla oli Kivilahdessa komea poika ilman emäntää. Sitten kertoi kotona käydessään Einolle, että Nikkarin perällä Petäjävedellä olisi tomera tyttö sinulle emännäksi. Kalle alkoi puuhata tapaamista ja sehän sitten saatiin järjestettyä Huttulan asemalle.
Aino tuli Nikkarilta ja Eino Keuruulta junalla. Siinä sitten tavattiin Huttulan asemalla. Kerrotaan, että Aino oli vähän pettynyt, kun Eino oli jonkin verran näkövammainen, mutta ei se ollut sitten este, koska tutustuminen alkoi. Häiden viettopaikasta ei ole tietoa.
Aino ja Eino tulivat sitten Kivilahteen ja arki alkoi. Siellä eleli Otto-isäntä, Alma ja Aili siskot sekä Uuno-veli. Otolla oli naapurista emännöitsijä, joka oli iskenyt silmänsä Otto leskeen, jotta olisi päässyt emännäksi. Mutta ei Otto sitten enää häntä tarvinnut, kun Eino toi taloon emännän. Elämä alkoi kulkea latuaan.
Ilmari syntyi ja Aino passasi Ottoa hyvin. Uuno alkoi riiustelemaan naapurin Ennea. Otto ei Ennestä pitänyt, mutta oli viimein sanonut, että: ”saat sen tänne tuoda.”
Sitten elämä muuttuikin Ainon kohdalla hankalaksi, kun nämä kolme naista tekivät siitä ”helvetin”. Viimein Eino huomasi, kuinka hankalaa Ainon elämä oli, kun hänellä oli jo oma lapsi Elma. Eino päätti, että täältä lähdetään. He saivat vähän perintönä rahaa ja pankista lainaa ja ostivat Laakson. Silloin oli jo Mattikin syntynyt.
Historiaa on kertonut Ainon ja Einon tytär Irja ja hän kertoo, ettei tullut aikoinaan puhuttua Matti-veljen kanssa, miten 1930-luku sujui, mutta ilmeisemmin tiukkaa on ollut. Irjan muistikuvat alkavat sota-ajasta, kun Laaksoonkin piti majoittaa evakoita peräkammariin. Ilmari joutui sotaharjoituksiin, mutta ei onneksi ehtinyt rintamalle asti. Ilmarista on valokuva, missä hänellä on tunnuslaatta kaulassa. Isä Eino ei joutunut mihinkään sotatoimiin huonon näkönsä vuoksi.
Sodan loppuessa oli valtava asuntopula. Eino-isä keksi alkaa Toivo-vävyn (Elman mies) rakentamaan asuintaloa Savulaa. Siihen tuli keittiö ja kamari, niin kaksi perhettä pääsi asumaan. Elma ja Toivo olivat menneet naimisiin ja odottivat ensimmäistä lastaan.
Meitä asui Laaksossa: isä, äiti, Ilmari, Matti, Alli, Sylvi, Raili ja Irja. Saara oli Forssassa töissä. Matti ei kauan asunut kotona päästyään osuusliikkeeseen töihin Haapamäelle ja muutti sinne asumaan. Alli meni naimisiin v. 1951 ja hän muutti Virkajärvelle miniäksi. Matti vihittiin v. 1952, Saara v. 1954, Sylvi v. 1955, Irja v. 1964, Raili v. 1966, Ilmarin vihkivuodesta ei ole tietoa.
Saara asui miehensä Toivo Välivehmaan kanssa Hämeenlinnassa, mihin rakensivat omakotitalon. He saivat tyttären Tainan. Omakotitalon rakentaminen jäi kesken Toivon sairastuttua vakavasti munuaismyrkytykseen, mihin sitten menehtyi v. 1960.
Sylvi avioitui ja muutti Korialle. Raili pääsi töihin 1950-luvun alkupuolella ja asui kotona.
Aino-äiti sairasteli paljon. Hän ei paljon jaksanut töitä tehdä. Irja aloitti navettatyöt rippikoulun aloittaessa. Raili-sisko auttoi oman työnsä lisäksi. Ilmari teki metsätöitä maatöiden lisäksi ja Elma kävi auttamassa heinän teossa ja muissakin töissä. Aino menehtyi syöpään v. 1956 muutaman päivän sen jälkeen, kun Saaran tytär syntyi.
 Laakson piha oli aina koko kylä urheilukenttä, siellä oli kaikille lapsille lupa tulla ja olla. Siinä pelattiin pesäpalloa ja kaikkia sen ajan pihaleikkejä. Aino-äiti  ja Eino-isä olivat hyvin sopuisaa porukkaa. Aino-äiti antoi ruokaa kulkumiehille ja yökortteerin mustalaisillekin.
Irja otti elämänsä ensimmäisen lainan ja lähti vuodeksi 1957 emäntäkouluun. Palasi kotiin joulun aikaan ja jatkoi emännyyttä. Eino-isä avioitui Iidan kanssa elokuussa v. 1967 ja muutti Savulaan asumaan. Ilmari oli ottanut Iidan taloudenhoitajaksi, kun Irja oli emäntäkoulussa, mutta Iidapa nappasi vanhan isännän. Irja oli Laaksossa v. 1959 - 1960 juhannukseen ja onnekseen Saara-sisko houkutteli Hämeenlinnaan töihin.
Raili sai Jounin helmikuussa v. 1960 ja he asuivat Laaksossa siihen asti, kun Irja oli siellä ja hoiti Jounia. Irjan muutettua pois Raili muutti Kytömäkeen Tulosten kanssa asumaan.
Ilmari kokeili kaikenlaista, lehmien pitämisen jälkeen kävi jopa kanakoulun, mutta ei kanojen hoitaminen onnistunut.
Eino-isä erosi jossain vaiheessa Iidasta ja muutti takaisin Laaksoon. Ilmari vuokrasi Laakson Tulosille, kun oli lähdössä Helsinkiin töihin. Mutta lähdöstä ei tahtonut tulla mitään, mutta Elma sisaren lapset hermostuivat ja viimein Ilmari lähti.
Laaksossa oli useampia vuokralaisia, mutta Pasaset olivat pisimpään ja Eino-isä asui pikkukammarissa. Ilmari löysi vaimon itselleen ja he tulivat Laaksoon asumaan. Eino-isä kuoli keväällä v. 1971 aivoverenvuotoon. Ilmari kävi rakennuksilla töissä ja oli portsarina. Kaarina ja Ilmari alkoivat 1970-luvun alkupuolella rakentamaan uutta pytinkiä, perustushiekat oli levitetty, kun oli Ilmarin 50-vuotis-juhlat. Ilmari ja Kaarina elelivät siinä Ilmarin kuolemaan asti. Ilmari kuoli 11.3.95. Kaarina ei pystynyt siellä yksin asumaan ja Ilmari oli testamentanut oman osuutensa sisarensa pojalle Jounille. Jouni lunasti Kaarinan osuuden. Kaarina muutti vanhainkotiin, missä asui kuolemaansa asti 23.7.2009.
Jouni avioitui Vernan kanssa ja ovat asuneet ao. paikassa siitä lähtien.  Jouni kätevänä osaajana on laittanut kotinsa kauniiksi. Sinne on Irja-tädinkin mukava mennä käymään Eino ja Ainon velkarahalla hankkimaan torppaan, jossa on isosakki kasvatettu ja ruokittu. Heidän lauseensa lapsilleen oli: ”että kun heistä kasvaisi kunnon kansalaisia”. Tässä vaiheessa kirjoitusta tehdessä sisaruksista on jäljellä Sylvi 82 v. ja Irja 75 v.